Kalevalan henkinen merkitys

Kaikki vanhemmat tietävät miltä tuntuu sellainen hetki, kun on erityisen ylpeä lapsestaan. Eilen kesken rantaleikkien 6-vuotiaani kysyi miksi vietetään Kalevalan päivää. Myönnän, etten ole koskaan miettinyt asiaa sen tarkemmin, joten tempaisin vastauksen ihan hatusta: Kalevalan päivää vietetään, koska Kalevalalla on suuri henkinen merkitys Suomen kansalle ja kansalliselle identiteetille. Tuon lapsen tuntien, aikuista ei näin helpolla päästetä. Meinasin haljeta ylpeydestä, kun kuulin lisäkysymyksen: Millainen Kalevalan henkinen merkitys on suomalaisille? Selittelin asian niin hyvin, kuin taisin ja totesin mielessäni, että tuo nuorimies tulee laulamaan viholliset suohon.

Huussiterapiaa

Huonoina päivinä tapaan sanoa ”kaatakaa kaikki paska tänne vaan”. Juuri siksi vaiko sen tähden olen ottanut terapiatekemisekseni huussin sisustamisen. Aina, kun elämä ahdistaa liikaa käyn huussin kimppuun. Ensinnäkin tuo huussi oli valtavan ruma, maalaamatonta raakalautaa, istuimen kansi ei-minkään-värisen-ruskeaa vesivaneria, istuimen seinä betonivalua, istuin WC-pytyn-ringin-mallinen-kompelö-TSI-jäljitelmä, ei ikkunaa, tavallinen ovenkahva, joka ei edes toimi. Siis tasan tarkkaan järkyttävä kokonaisuus. Ei hitustakaan huussihenkeä! Koska rahkeeni tuskin riittävät uuden huussin rakentamiseen ihan itsekseni, koitan naamioida tämän kaiken kamaluuden piiloon mahdollisimman hyvin.
Äitienpäivän kunniaksi … (ei en halua, että kukaan tulee läikyttämään kahvia sänkyyni, en halua kuunnella epävireistä paljon-onnea-vaan-loilotusta, en halua että juuri tänään on se päivä jolloin olen niin valtavan ihana ja kaiken keskipiste, lopettakaa se killistely ja menkää tekemään jotain järkevää! Nyt heti!) Siis äitienpäivän kunniaksi huussi sai vaaleansinisen sisäpinnan. Oli ihana maalata piiloon se raakalaudan pinta kaikkine rosoineen ja se tympeä betonivalu ja se yksi punainen seinä (huussi on siis rakennettu toisen rakennuksen kylkeen). Vielä kun keksisin mitä teen sille kamalalle vesivanerille. Siinä tuskin maali pysyy…
Uuden vaaleamman värin myötä huussin sisäilme raikastui huomattavasti. Seuraavaksi ehkä asennan sinne ikkunan. Löysin tässä taannoin kirpparilta ihanan pienen kolmiruutuisen ikkunanpokan. Hinta oli kyllä suolaiset 12e, mutta se oli tismalleen sellainen, kun olin ajatellut ja etenkin juuri sopivan kokoinen. Laseja siinä ei ollut, mutta ne saan teetettyä paikallisessa lasiliikkeessä. Varmaan tulevat maksamaan toiset 12e.
Nyt pitäisi sahata seinään reikä, johon tuon ikkunan upottaa. En ole koskaan käyttänyt mottorisahaa. Ei taida olla hyvä idea alkaa harjoittelemaan seinään, edes huussin seinään. Täytynee kutsua joku pahaa aavistamaton mies kylään… ”et viitteis tos ohi mennen…” Tai sitten näverrän jollain alkua, että saan tavallisen sahan sinne väliin… no aika näyttää, miten tässä edetään.
Huussiin on suunnitteilla myös muita kauniita yksityiskohtia. Mutta niistä lisää joku toinen kerta.

PS. Tässä biisi, jonka äänimaailma kuvaa tätä ajoittaista ahdistusta.

Naimahuolia

Kuusivuotiaani oli ollut jo pari vuotta huolissaan mistä löytää sopivan tytön, jonka kanssa mennä naimisiin. Eskarin alettua sainkin pian kuulla uutisia, kun poika yhtenä päivänä tuli innoissaan kotiin ja ilmoitti menevänsä naimisiin S:n kanssa. Tiedustelin varovasti oliko S:ltä kysytty asiasta. Oli ja hän oli kuulemma suostunut. Kuherruskuukautta kesti jonkin aikaa, nuoripari vaihtoi piirustuksia ym. pieniä lahjoja. Kerran sitten poika ilmoitti harmissaan, ettei voikaan mennä S:n kanssa naimisiin. Kysyin tietysti miksi. Siksi koska hän ei uskonut Jumalaan, mutta S uskoi ja miten he kasvattaisivat lapset, kun heillä oli eri näkemys asiasta. Yritin selittää, että eriuskoiset voivat mennä ihan hyvin keskenään naimisiin ja olla onnellisia, jos kunnioittavat toistensa vakaumusta. Ja lasten uskonnollisesta kasvatuksesta voisi sopia etukäteen tai toimia tilanteen mukaan. Mutta tämä ei sopinut kuusivuotiaani vakaumukseen. Ei kelvannut ratkaisuksi. Yhteinen tulevaisuus peruttu.

Vihaisen koiran putki

Istun vessassa kollektiivisilla tarpeilla kolmevuotiaani kanssa. Potta, jota hän käyttää on sijoitettu lavuaarin alle, koska vessa on niin ahdas, ettei se mahdu muualle. Lavuaarin alla kulkevat myös vesiputket. Kolmevuotias kolistelee putkia takaraivollaan ja kysyy minulta: arvaa äiti mikä putki tämä on? Vastauksen hän kertoo heti itse: se on koiranputki, vihaisen koiran putki!

Ystävyydestä ja ihmissuhteista

Usein tuntuu, että kaikilla muilla menee hyvin. Mutta kun uskaltaa raottaa oman kulissinsa esirippua, saattaa kuulla monenlaisia tarinoita. Kaveri, jota en ollut nähnyt hetkeen pyysi käymään. Hän läväytti uutiset päin kasvojani: me erotaan. Alaleukani taisi loksahtaa, ainakaan en osannut vastata mitään järkevää. Paitsi, että niin mekin. Molemmat olivat koko ajan luulleet, että toinen on liitossaan onnellinen. Oltiinhan me joskus naristu jotain miestemme edesottamuksista, mutta että eroamassa, molemmat! Meillä riitti puhuttavaa iltaan asti. Itkettiin ja naurettiin ja ihmeteltiin miten tähän oltiin tultu ja miten kumpikaan ei ollut osannut aavistaa toisen tilannetta vaikka pidimme toisiamme hyvinä ystävinä. Mutta niin se vaan taitaa olla, omista ongelmistaan ei oikein "uskalla" kertoa, koska usein tuntuu, että kaikilla muilla menee hyvin ja ainoastaan minulla on ongelmia. (Ja meidän tapauksessamme ne miehet olivat aina läsnä, joten taisi se tarkempi analysointi jäädä vähiin jo senkin takia).

Pitkän avioliiton aikana en juurikaan tutustunut uusiin ihmisiin, ei sillä ettenkö olisi saanut tai voinut. Arki vaan vei mennessään, ei ollut aikaa. Muutama ihana äitikaveri tuolta ajalta kuitenkin on jäänyt. Nyt uusiosinkkuna minusta tuntuu, että on enemmän aikaa omalle elämälle. Olen myös tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin ja jo nyt tuntuu, että osa heistä on jäädäkseen elämääni. Samalla olen saanut pitkän oppimärän ihmisten ongelmista, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ja olen alkanut pohtimaan miksi jotkut tuntevat vetoa toisiinsa ystävinä, tai eroottisesti tai molempia tai ei kumpaakaan.

Ensimmäinen uusi tuttavuuteni ja ihastukseni oli minua lähes 7 vuotta nuorempi mies. Kaunis sielu, joka huolehtii iäkkäistä isovanhemmistaan. Hänen harteilleen on vaan langetettu dramaattinen menetys, sen myötä masennus ja masennuksen seurauksena tukuttain ongelmia työttömyydestä alkoholismiin. Ja silti, suurista ongelmista huolimatta olin valmis ihastumaan tuohon mieheen. Näin ongelmien läpi hänessä myös paljon hyvää. Ja tavallaan näen edelleen, siitä huolimatta, että hän rakensi kanssani pilvilinnan, jonka sumeilematta romahdutti – kahdesti.
Toinen tuttavuuteni on "pikku-duudsoni", jonka kanssa pelasimme hetken aikaa samaa selainpeliä. Tämä energinen nuorimies kertoi rämäpäisistä tempuistaan ja välillä taktikoimme pelin kulkua ja kommentoimme maailman menoa (ja tunsin itseni välillä tosi kalkkikseksi ;) Edellispäivänä hän yllättäen kertoi muuttavansa lastenkotiin. Hän oli itse pyytänyt päästä sinne, koska isä lyö häntä. Olin hämmästynyt sekä hänen tilanteestaan, rohkeudestaan, että luottamuksestaan minua kohtaan. Eilen tuli viesti, että täällä ollaan, uusia frendejä ja skeittipaikka lähellä. Tuo duudsoni tulee pärjäämään elämässä :)
Sitten en enää osaa laittaa ihmisiä aikajärjestykseen. Väliäkö sillä. Seuraaviinkin olen tutustunut saman pelin tiimoilta. Kolmas tuttavuuteni on siis yllättäen hänkin minua nuorempi mies. Naimisissa ja kolmen lapsen isä. Puhuimme lähinnä pelin kulusta, mutta aina välillä jutut siirtyvät oikeaan elämään. Hän on työteliäs, mielenkiintoisessa työpaikassa, fiksu, kunnioittaa puolisoaan, harrastaa perheen kanssa ja lisäksi omaa hyvän pelitaktiikan. Lopulta hän oli yksi niistä harvoista, joihin luotin tässä pelissä, jossa pelaajien keskinäinen juonittelu tuo vivahteita peliin. Kerran puhe siirtyy siihen miksi pelaamme, kun olisi tuottavampaakin tekemistä. Yllättäen hän kertoo olevansa masentunut. Hän tuntee syyllisyyttä, koska käyttää aikaa peliin, joka on sinänsä turha ja miettii onko peli syy hänen masennukseensa. Olin itse pohtinut samoja kysymyksiä. Miksi pelaan, kun olisi järkevämpääkin tekemistä. Mielestäni pelaaminen ei kuitenkaan ole syy vaan seuraus. Halu paeta todellisuutta, välttää asioita, jotka tuntuvat liian vaikeilta käsitellä. Pieni turvasatama arjesta, joka joskus on liian vaikeaa.
En tiedä onko tämä jo noloa tunnustaa, mutta pelistä tarttui matkaan vielä yksi itseäni nuorempi mies. Yhteisen pelivihollisen ansiosta meistä on tullut todellisia ystäviä. Hän on fiksu ja hauska, mutta siitä huolimatta hänelläkin on ongelmansa. Parisuhde takkuilee, raha on tiukassa, kasaantuvat ongelmat ahdistavat. Olen myös salaa ihastunut häneen ja juttumme kääntyvät joskus flirtahtaviksi. Tunnen syyllisyyttä asiasta. Onhan hän naimisissa.

Kahden peräkkäisen ihastuksen jälkeen mietin jo huolestuneena, olenko niin puutteessa (tai kauniimmin sanottuna läheisriippuvainen), että mies kuin mies kelpaa, kunhan on se yksi ruumiinosa ja vähänkään kiinnostusta minua kohtaan. Nuo kaksi ihastustani, kun ovat varsin erilaisia, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Onneksi sain tähänkin asiaan selvyyden, kun kävin treffeillä. Ihan kivan näköinen, salskea, fiksu, kiltti, kohtelias, mukava, hyvä keskustelija… mitä muuta voisi miehestä toivoa? Kipinöintiä! Välillämme ei ollut minkäänlaista kipinää, ei pienintäkään. En sittenkään ole valmis lankeamaan kehen tahansa (HUH).

Mutta edelleen pohdin niitä ongelmia, joita me itse kukin piilotamme pinnan alla. Ja etenkin sitä, miksi niitä on niin vaikea jakaa, kun puhumalla voisi keventää omaa taakkaansa. Ja edelleen pohdin, miksi joidenkin kanssa ystävystyy, joihinkin ihastuu ja jotkut jäävät täysin vieraiksi. Miksi joskus kipinöi ja joskus taas ei.

Pois heitä jo talviturkki!

Me käytiin tänään uimassa! Joka vuosi olen päättänyt, että uimakausi alkaa heti, kun vedet ovat noin suunnilleen sulana. Arvatkaa vaan onko näin tapahtunut. No ei. Aina on ollut jotain elämäntilannetta, tai nuorin vielä liian liikkuvainen pysyäkseen pois vedestä, mutta liian nuori ymmärtääkseen, ettei vaatteita pitäisi kastella. Aaa toivoi pääsevänsä uimaan jo jokunen viikko sitten, kun poikkesimme kotimatkalla tutulla rannalla. Silloin vesi oli vielä jäässä, sulaa oli vain metrin verran rantaviivasta.

Puhelinkeskustelu ystävän kanssa toi tämän ajatuksen taas pintaan ja päätin ryhdistäytyä. Tämä elämä on minun paratiisini. Jos vesi on lapsilleni tarpeeksi lämmintä, käymme uimassa vaikka tammikuussa. Nyt on sentään jo toukokuu ja uimareissu oli suksee. Kaksi vanhinta heittivät empimättä talviturkkinsa ja nuorinkin kävi polvia myöden vedessä. Muita uimareita ei rannalla sitten näkynytkään, paitsi suuri rupikonna, joka kurnutti laiturin alla. Mietin mikseivät ihmiset hyödynnä lähes ilmaisia ja aikalailla ekologisia huveja, kuten luonnonvesissä uiminen.

Rannalla odotti veteen pääsyä suuri sininen liukumäki. Se oli täällä jo minun lapsuudessani ja olen joka vuosi ollut aikalailla helpottunut, kun se on edelleen olemassa. Toivottavasti Kosken kunta ei vaurastu niin, että kunnan päättäjille tulisi tarvetta korvata tuo liukumäki uudella. Minulle tuo liukumäki symboloi lapsuusmuistojen lisäksi myös ajatonta kestävyyttä ja sitä, ettei kaiken tarvitse olla uutta ja kiiltävää ollakseen toimivaa.

(Seuraavana päivänä löysimme lämpömittarin, vesi 13 astetta. Eräs avantouimari kertoi, että viikko sitten veden lämpötila oli ollut 7 astetta).

Paratiisi

Ystäväni - johon olen salaa ihastunut - sanoo minun asuvan paratiisissa.