Usein tuntuu, että kaikilla muilla menee hyvin. Mutta kun uskaltaa raottaa oman kulissinsa esirippua, saattaa kuulla monenlaisia tarinoita. Kaveri, jota en ollut nähnyt hetkeen pyysi käymään. Hän läväytti uutiset päin kasvojani: me erotaan. Alaleukani taisi loksahtaa, ainakaan en osannut vastata mitään järkevää. Paitsi, että niin mekin. Molemmat olivat koko ajan luulleet, että toinen on liitossaan onnellinen. Oltiinhan me joskus naristu jotain miestemme edesottamuksista, mutta että eroamassa, molemmat! Meillä riitti puhuttavaa iltaan asti. Itkettiin ja naurettiin ja ihmeteltiin miten tähän oltiin tultu ja miten kumpikaan ei ollut osannut aavistaa toisen tilannetta vaikka pidimme toisiamme hyvinä ystävinä. Mutta niin se vaan taitaa olla, omista ongelmistaan ei oikein "uskalla" kertoa, koska usein tuntuu, että kaikilla muilla menee hyvin ja ainoastaan minulla on ongelmia. (Ja meidän tapauksessamme ne miehet olivat aina läsnä, joten taisi se tarkempi analysointi jäädä vähiin jo senkin takia).
Pitkän avioliiton aikana en juurikaan tutustunut uusiin ihmisiin, ei sillä ettenkö olisi saanut tai voinut. Arki vaan vei mennessään, ei ollut aikaa. Muutama ihana äitikaveri tuolta ajalta kuitenkin on jäänyt. Nyt uusiosinkkuna minusta tuntuu, että on enemmän aikaa omalle elämälle. Olen myös tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin ja jo nyt tuntuu, että osa heistä on jäädäkseen elämääni. Samalla olen saanut pitkän oppimärän ihmisten ongelmista, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ja olen alkanut pohtimaan miksi jotkut tuntevat vetoa toisiinsa ystävinä, tai eroottisesti tai molempia tai ei kumpaakaan.
Ensimmäinen uusi tuttavuuteni ja ihastukseni oli minua lähes 7 vuotta nuorempi mies. Kaunis sielu, joka huolehtii iäkkäistä isovanhemmistaan. Hänen harteilleen on vaan langetettu dramaattinen menetys, sen myötä masennus ja masennuksen seurauksena tukuttain ongelmia työttömyydestä alkoholismiin. Ja silti, suurista ongelmista huolimatta olin valmis ihastumaan tuohon mieheen. Näin ongelmien läpi hänessä myös paljon hyvää. Ja tavallaan näen edelleen, siitä huolimatta, että hän rakensi kanssani pilvilinnan, jonka sumeilematta romahdutti – kahdesti.
Toinen tuttavuuteni on "pikku-duudsoni", jonka kanssa pelasimme hetken aikaa samaa selainpeliä. Tämä energinen nuorimies kertoi rämäpäisistä tempuistaan ja välillä taktikoimme pelin kulkua ja kommentoimme maailman menoa (ja tunsin itseni välillä tosi kalkkikseksi ;) Edellispäivänä hän yllättäen kertoi muuttavansa lastenkotiin. Hän oli itse pyytänyt päästä sinne, koska isä lyö häntä. Olin hämmästynyt sekä hänen tilanteestaan, rohkeudestaan, että luottamuksestaan minua kohtaan. Eilen tuli viesti, että täällä ollaan, uusia frendejä ja skeittipaikka lähellä. Tuo duudsoni tulee pärjäämään elämässä :)
Sitten en enää osaa laittaa ihmisiä aikajärjestykseen. Väliäkö sillä. Seuraaviinkin olen tutustunut saman pelin tiimoilta. Kolmas tuttavuuteni on siis yllättäen hänkin minua nuorempi mies. Naimisissa ja kolmen lapsen isä. Puhuimme lähinnä pelin kulusta, mutta aina välillä jutut siirtyvät oikeaan elämään. Hän on työteliäs, mielenkiintoisessa työpaikassa, fiksu, kunnioittaa puolisoaan, harrastaa perheen kanssa ja lisäksi omaa hyvän pelitaktiikan. Lopulta hän oli yksi niistä harvoista, joihin luotin tässä pelissä, jossa pelaajien keskinäinen juonittelu tuo vivahteita peliin. Kerran puhe siirtyy siihen miksi pelaamme, kun olisi tuottavampaakin tekemistä. Yllättäen hän kertoo olevansa masentunut. Hän tuntee syyllisyyttä, koska käyttää aikaa peliin, joka on sinänsä turha ja miettii onko peli syy hänen masennukseensa. Olin itse pohtinut samoja kysymyksiä. Miksi pelaan, kun olisi järkevämpääkin tekemistä. Mielestäni pelaaminen ei kuitenkaan ole syy vaan seuraus. Halu paeta todellisuutta, välttää asioita, jotka tuntuvat liian vaikeilta käsitellä. Pieni turvasatama arjesta, joka joskus on liian vaikeaa.
En tiedä onko tämä jo noloa tunnustaa, mutta pelistä tarttui matkaan vielä yksi itseäni nuorempi mies. Yhteisen pelivihollisen ansiosta meistä on tullut todellisia ystäviä. Hän on fiksu ja hauska, mutta siitä huolimatta hänelläkin on ongelmansa. Parisuhde takkuilee, raha on tiukassa, kasaantuvat ongelmat ahdistavat. Olen myös salaa ihastunut häneen ja juttumme kääntyvät joskus flirtahtaviksi. Tunnen syyllisyyttä asiasta. Onhan hän naimisissa.
Kahden peräkkäisen ihastuksen jälkeen mietin jo huolestuneena, olenko niin puutteessa (tai kauniimmin sanottuna läheisriippuvainen), että mies kuin mies kelpaa, kunhan on se yksi ruumiinosa ja vähänkään kiinnostusta minua kohtaan. Nuo kaksi ihastustani, kun ovat varsin erilaisia, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Onneksi sain tähänkin asiaan selvyyden, kun kävin treffeillä. Ihan kivan näköinen, salskea, fiksu, kiltti, kohtelias, mukava, hyvä keskustelija… mitä muuta voisi miehestä toivoa? Kipinöintiä! Välillämme ei ollut minkäänlaista kipinää, ei pienintäkään. En sittenkään ole valmis lankeamaan kehen tahansa (HUH).
Mutta edelleen pohdin niitä ongelmia, joita me itse kukin piilotamme pinnan alla. Ja etenkin sitä, miksi niitä on niin vaikea jakaa, kun puhumalla voisi keventää omaa taakkaansa. Ja edelleen pohdin, miksi joidenkin kanssa ystävystyy, joihinkin ihastuu ja jotkut jäävät täysin vieraiksi. Miksi joskus kipinöi ja joskus taas ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti